Maamme menestystarina lasten ja nuorten karieksen väestötasolla toteutetun ehkäisevän ohjelman tuloksellisuudesta on hyvin dokumentoitua. Se perustuu osittain toki korkeaan sairastavuuteen 1970-luvun alussa, mutta pääosin voimakkaaseen ehkäisevään työhön, josta annettiin erittäin yksityiskohtaiset ohjeet kansaterveyslaissa, kansanterveysasetuksessa sekä silloisen Lääkintöhallituksen ohjekirjeessä hammassairauksien vastustamistyöstä. Ohjekirjeessä lueteltiin keskeiset ehkäisevät toimenpiteet neuvoloissa, päiväkodeissa, kouluissa sekä vastaanotolla, joihin kuului terveyskasvatus hyvään hammashygieniaan, sokerin käytön rajoittaminen sekä fluorin käyttö (Taulukko 1). Melko pian keinovalikoimaan otettiin myös pinnoitteet sekä ksylitoli. Uusien järjestelmälliseen hoitoon oikeutettujen ikäluokkien hoidontarpeeseen vastattiin perustamalla nopeasti lisää suun terveydenhuollon virkoja perusterveydenhuoltoon, terveyskeskuksiin. Hammaslääkärikoulutusta lisättiin aloittamalla kaksi uutta koulutusyksikköä v. 1973, Kuopion ja Oulun yliopistoihin. Karieksen sairastavuutta mittaavat indikaattorit, kariesvapaiden osuus sekä karieskokemus kääntyivät nopeasti selvään ja johdonmukaiseen laskuun lapsilla ja nuorilla, joihin terveyskeskusten resursseja keskitettiin. Suomen menestystarina oli ilmeinen, kun 12-vuotiaiden DMF keskiarvo oli 1.2 v. 1991, jolloin maamme ainoana pohjoismaista pääsi WHO:n globaalissa karieskartassa alhaisimpien maiden joukkoon. Suomi oli esimerkkinä myös EU:ssa (Kuva1). Erityisen harvinaista kansainvälisesti oli, että hammaslääkäripalvelusten käytössä saatiin sosioekonomiset (Taulukko2) ja alueelliset erot kokonaan poistettua (Kuva 2). Suuterveyden menestystarina päättyi, kun maamme ajautui syvään taloudelliseen lamaan ja aloitettiin rajut säästötoimet. Kunnat lopettivat terveyskeskushammaslääkäreiden virkojen perustamisen ja valmistuvat hammaslääkärit jäivät ensimmäistä kertaa maamme historiassa työttömiksi. Opetusministeriö vastasi tilanteeseen nopeasti ehdotuksella lopettaa yksi hammaslääketieteen koulutusyksikkö. Kolme vuotta kestäneen alan koulutusyksiköiden keskinäisen kiistelyn seurauksena kaikille kävi ilmeiseksi, että hammaslääketieteen resursseista voidaan hyvin säästää. Eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen hammaslääkäreiden peruskoulutuksen lopettamisesta Kuopion ja Turun yliopistoissa, v. 1993. Suun terveydenhuoltoon ohjatut resurssit alkoivat supistua entisestään ja myönteinen karieskehitys hidastui kariesvapaiden osuuksissa eikä enää jatkunutkaan 12-vuotiaiden karieskokemuksessa sitten vuoden 1991 (Kuva 3). Miten sitten takaisin suuterveyden mallimaaksi? Suun terveyteen on investoitava uudelleen. Hammaslääkäreiden peruskoulutus on jo aloitettu uudelleen Turun yliopistossa, mutta Kuopion osalta päätös viipyy edelleen, vaikka Itä-Suomen hammaslääkäripula paheneekin nopeasti. Myös suuhygienistien koulutusta tulisi lisätä, kuten on tehty Hollannissa. Suun terveydenhuollon työryhmän työnjakoa tulee kehittää ja siirtää työtehtäviä hammaslääkäreiltä suuhygienisteille ja hammashoitajille. Vesijohtoveden fluoraus on kaikkein kustannustehokkain terveydenhuollon toimenpide. Vesijohtoveden fluoraus tulee kiireellisesti aloittaa kaikissa yli 20.000 asukkaan kaupungeissa. Ehkäisevää suun terveydenhuoltoa tulee kehittää ja ehkäiseviä toimenpiteitä lisätä. Suun terveysneuvonta tulee arvioida kokonaan uudelleen ja sen menetelmiä kehittää, jotta jokainen suomalainen saataisiin harjaamaan hampaansa aamuin illoin fluorihammastahnalla sekä välttämään sokeripitoisia välipaloja. Investointi suuterveyteen nostaa suun terveyden kustannuksia nykyisestä (0,45% BKT), mutta lisää koko väestön hyvinvointia ja elämän laatua.
|
|
